Kun huudan
ulkona, saan vastauksen. Kaiku palauttaa huutamani sanat takaisin. Hieman
jäljessä. Hieman hiljaisempina. Mutta kuuluvasti ja ymmärrettävästi. Kaiku siis
vastaa.
Olen koko ajan
elämän kaikupohjaa. Vastaan kokemusten minussa herättämiä kaikuja. On
tapahtumia ja tilanteita, arkea ja juhlaa. Havainnon, luon vaikutelmia, tunnen,
muistan. Elämä on puhunut ja puhuu. Toisinaan kuulen elämänkaikuja hyvin. Mutta
joudun myöntämään myös oman kuurouteni.
Haluaisin
kenties elää koko ajan kuin puhtaalta pöydältä. Kiillotetulta, vahatulta
pöydältä, jossa ei ole rasvaisia sormenjälkiä tai paperipinoja sikinsokin.
Aloittaa uuden päivän siten, että eilisen sotkut ja siivot olisi joku muu
putsannut ja korjannut pois. Itse asiassa saatan jopa luulla, että näin se
menee. Mutta ei se taidakaan näin mennä.
Tänään voin
luoda uuden kokemuksen puhdasta pöytää. Tiedostan likaisen pöydän ja mitä siinä
on. Puhdistan siltä osin, mikä on tarpeen, mihin voin vaikuttaa ja mikä tuo
tänään hyvän päivän pöytää.
En tavoittele
huonoja ja elämää rikkovia kokemuksia. Silti tämä ei poista sitä, ettenkö
joutuisi kohtaamaan myös ikäviä asioita, sellaisia, jotka satuttavat ja tuovat
kipua, sairautta ja kuolemaa.
Oman elämäni
kannalta kuitenkin merkittävämpää on se, että tunnistan hyvät asiat ja laitan
ne kohdalleen ja oikeisiin mittasuhteisiin. Annan hyvän soida sille kuuluvalla
paikalla. Ja kuulen elämänkaikujen äänet.
En anna
yksittäisten riitasointujen särkeä koko elämäni mittaista konserttia. Kuuntelen
elämän täyttymyksen ja täyttämisen säveliä.
Mikään ei ole
sen kauniimpaa kuin ihminen elämässään, ja kun sen oikein oivaltaa.
Kaiku vastaa.
Ja jossain on ihminen joka kuulee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti