Arjen hetkissä ja ihmeissä

Arjen hetkistä tulee elämän päiviä. Olen sitten kotona, työssä, harrastuksissa, yhteisöni ihmissuhteissa. Tai opiskelen, olen lomamatkalla. Tai virkkaan kauneutta. Jokaiseen yksittäiseen päivään sisältyy ainutkertaisia hetkiä. Tässä kirjoittamaani arjen ihmettelyä:

täytän astianpesukoneen

kyllä elämä on ihmeellistä

     aina muutama vesipisara lattialla

pesen pyykkikoneella kolme koneellista

ja jäljellä on ihme

     likapyykkikori ei tyhjentynyt

imuroin keittiön, olohuoneen, makuuhuoneet,

eteisen, kirjahyllyn taustan

ja villakoira pöllähtää keskelle lattiaa

     ihmettä kerrakseen

laitan herkkulautasen: friseesalaattia, oliivia,

juustoa, savulohta, pari perunaa

ja otan tuoreen vielä höyryävän sämpylän

     kolmen tunnin kuluttua hamuan jääkaapille

ihmettä kerrakseen

Pyydystäkäämme näitä arjen ihmeitä. Ne saavat elämän näyttämään valoisammalta, mukavammalta. Elämäntuiketta silmäkulmaan!

Itsensä tuntemista ja omaa kuvaa

Onko minuuteni itsetuntoa, itsetuntemusta vai itsetietoisuutta? Kyllä se on näitä kaikkia. Itsetuntoon liittyy omanarvontunto, itsensä hyväksyminen, uskoa omiin mahdollisuuksiin. Itsetuntemuksessa tunnistan omia persoonallisia piirteitäni ja mahdollisuuksiani. Omaan kokemusta siitä, että olen hyvä ja tärkeä, pärjään, osaan. Minulla on ainakin osittainen käsitys siitä, kuka tämä minäihminen on, mistä tulen ja minne menen. Itsetietoisuuden ymmärrän tarkoittavan tiedostettua minäkäsitystä, ihmiskuvaa ja sitä, että minulla on jonkinlainen näkemys ihmisestä elämässään.

Käsitteiden ja eri termien kakkutaikinassa keskeisintä on se, miten minä näen itseni. Huolehtikoon toiset käsitteistä ja määritteiden tarkoista selityksistä. Oman elämäni kannalta oleellisempaa on se, että tiedän, mitä kakkua leivon ja laitanko kakkutaikinaani kananmunia, mitä jauhoja, paljonko sokeria, entä leivinjauhetta, mausteita.

Voin luoda itsestäni omakuvan. Kun taiteilija maalaa omakuvan, hän tuo esiin jonkin tietyn piirteen, ominaisuuden tai jonkin asian. Silti hän tuo julki ainoastaan osan.

Olen tänään omakuvaa. Minusta näkyy jotakin, ja samanaikaisesti jotakin jää näkymättä. Silti toivon, että tulen itselleni yhä näkyvämmäksi ja itsetunnon, itsetuntemuksen ja itsetietoisuuden rinnalle löydän myös tunnetuntemuksen.

Tunnekuva avaa minulle tänään uuden hetken. Katson ikkunasta ulos, ja koivunoksa kuiskii: tänään on kesä. Minäkin olen kesässä, ja se tuntuu, tuo tunteen. Katson uudestaan ulos. Kesä edelleen keinuttaa koivua ja sen lehtiä.

Minäkuvaa vai minäikkunaa?

Minäkuva on tietoisuutta omasta itsestäni. Siis, kuka oikein olen, kuka tämä minäihminen on, joka asustaa juuri minussa. Minäkuvaan sisältyy temperamenttiani, luonteenpiirteitäni, käsitystä ihmisenä olosta, tunteita, ajattelua ja toimintaa. Myös alitajuinen minäni on täyttä minää.

Mutta olenko minäkuvaa? Vai olenko sittenkin minäikkunaa?

Kuva kertoo yleensä jostakin tietystä hetkestä. Jotakin tapahtui. Tai oli erityinen tilanne. Kuva pysähtyy juuri siihen hetkeen, mutta sitä ennen ja sen jälkeen tapahtuu myös paljon. Samaten kuvassa näkyy ainoastaan rajattu osa jostakin kokonaisuudesta.

Entä ikkuna? Ikkunasta avautuu maisema, kuva jonnekin, jossa tapahtuu. Puunoksat heiluvat tuulessa, auto ajaa katua pitkin, mainosvalot välkkyvät. Ikkunasta näkee hyvin ulospäin, mutta ulkoa ei näe samalla tavalla sisälle. Ikkunan näkymän voi avata tai sulkea.

Mietin, olenko ikkuna vai kuva. Kumpi on avarampi? Kummassa on enemmän tilaa, entä liikettä ja valoa. Ja uutta synnyttävää. Minuuteni taitaa sittenkin olla ennemmin ikkunaa. Katselen sisältä päin ulos mitä siellä on, ja samalla luon omakohtaista kokemusta, vaikutelmaa ja tuntoja.

Olisiko aika puhua minäkuvan sijaan minäikkunasta? Avoimen ikkunan avarassa maisemassa on paljon kuvia.