Olen pohtinut kasvun merkitystä ja männyn kertomaa
kasvutarinaa kirjassani Pieneksimitattu
- Kohti ehjää minuutta (Minerva
2010. s 174-175).
Olen kuin hiekkakankaalla kasvava mänty.
Hiekkakankaalla kasvaa havupuita, mäntyjä. Niiden
keskellä yksi yksittäinen puu kurottautuu ylöspäin. Sen runko paksuuntuu, ja
toisinaan ruskea kaarna halkeilee. Sen välittömässä läheisyydessä kasvaa muita
mäntyjä tai jokunen kuusi. Jokainen puu kasvaa noudattaen omaa vuosikasvuaan.
Mänty työntää juuriaan yhä syvemmälle maaperään
kohti uutta kosteutta ja uusia ravinteita. Vuosi vuodelta se kurottaa latvaansa
ylemmäksi, kurottautuu yhä korkeammalle. Kasvun aikana puun alimmat oksat
kuolevat ja kuivuvat. Osa niistä varisee maahan, osa jää puuhun kiinni. Kuivuneet
alaoksat eivät kuitenkaan estä tai pysäytä kasvua. Kuolleiden alaoksien
merkitys vähenee vuosi vuodelta. Puun vihreä latva hulmuaa tuulessa korkealla. Puu jatkaa kasvuaan sieltä, missä on vihreää.
Entä minä? Takerrunko kuivuneisiin alaoksiin, vai kurottaudunko
sinne, missä on uutta kasvua?
Ajallaan alaoksien merkitys pienenee. Ne eivät
haittaa uutta kasvua kohti aitoa persoonallisuutta. Päähuomio kohdistuu tuleviin kesiin, uusiin vuosiin
ja uuteen kasvuun.
Minulla on vielä kasvun hetkiä. Itse asiassa joka
päivä on kasvun päivää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti