Kahdessa edellisessä blogissa olen pohtinut iloa,
ensin ilon pukua ja sitten ilon käsineitä.
Mutta eihän ilo ole jokin tietty vaate tai
vaatekappale. Ilo on tekemistä, mieltä, tunnetta. Se ei ole asenne, mutta
siihen sisältyy asenteellista suhtautumista, ilon suomista osaksi elämän arkea.
Ilo on joka tapauksessa aktiivisuutta. Ilon jalat toteuttavat ilon askeleita.
Ilon jalat tarkoittavat mielestäni kahta eri asiaa.
Tai, kahta eri lähestymistapaa, näkökulmaa.
Ensiksi. Teen jotakin mikä tuottaa iloa. Olen itse
aktiivitoimija. Olen osallisena siihen, että jokin tekemiseni myötävaikuttaa ja
synnyttää ilon. Siis, jalkani ovat tavallaan hereillä tekemään ilojuttuja. Tai,
minulla on ilokädet tehdäkseni käsilläni iloa tuottavia asioita.
Toiseksi. Ilon jalat tarkoittavat sitä, että ilo
saa minut tekemään jotakin. Siis, olen niin ilossa, että ilo synnyttää ja
sytyttää minut. Koen ilon tunteen syvää pulputtavaa riemua ja tuo ilo purkautuu
aina kehossani asti. En pysy paikallani. Hypin silkasta ilosta. Koen iloa niin
merkittävällä tavalla, että nauran. Siis, ilotunne saa minut tekemään ja
toimimaan, olevaan aktiivinen kehoni jokaista solua myöden.
On tämä ilo ihmejuttu. Kylvämmekö sitä? Annammeko
ilon kasvaa? Ilohedelmien tulisi näkyä, kuulua ja tuntua kaikkialla, eikä jäädä
niukaksi ja kuivuvaksi käppyräksi.
Huolehditaan siitä, että ilo saa tänään tulla
lähelle, aina ilosiiviksi, lentääksemme ja antaaksemme siipien kantaa.
